Patvinsuolla hiihtelemässä

Kevätaurinko on nyt hellinyt meitä jo toista viikkoa ainakin täällä Pohjois-Karjalassa ja tehnyt koronakaranteenit hieman siedettävämmiksi. Kuten edellisessä kantorikkapostauksessa jo mainitsinkin, niin lunta onneksi vielä täältä maailmankolkasta löytyi ainakin toissaviikonloppuna, kun suuntasimme sunnuntain ratoksi Patvinsuolle hiihtelemään.

Emme olleet ainoita, jotka väenpaljouksia vältelläkseen ja kevätauringosta nauttiakseen olivat suunnanneet viikonloppuretkensä tuonne Ilomantsin ja Lieksan välimaastossa sijaitsevaan kansallispuistoon, vaan parkkipaikoilla ja tienvarsilla oli autoja välillä melkein ruuhkaksi asti. Onneksi itse suo on sen verran suuri ja tulipaikatkin jakautuvat sen verran laajalle alueelle, että aika rauhassa sitä kuitenkin sai hiihdellä. Ensimmäinen ihminen tuli vastaan vasta nuotiopaikalla ja sielläkin ehdimme kohtaamaan vain yhteensä neljä ihmistä kahdesta eri seurueesta. Hiihdellessä näkyi yksi yksittäinen hiihtäjä muutaman sadan metrin päässä sivakoimassa, joten mistään tungoksesta ei kuitenkaan voinut puhua.

Jätimme auton Surkanpuron parkkipaikalle Suomunjärven eteläpuolelle ja suuntasimme metsäsuksemme ja Pikkumurmelin ahkion ensin etelää ja sitten länttä kohti. Kiersimme Pienen Surkanvaaran, pidimme tauon Nälmänjoen tulipaikalla ja kiersimme vielä Olkkosensaaren ennen paluuta takaisin autolle. Matkaa taittui reilut kymmenen kilometriä.

Hanget olivat kävelijää ja fatbikeakin kestävää teräshankea, jossa oli välillä melkein hankala hiihtää, kun sukset muljuivat sivusuunnassa kovan hankikannon päällä. Mutta heti, jos teräshangen päällä oli vähänkin tuulen puhaltamaa pehmeää lunta, kulkivat sukset erinomaisesti. Meillä oli nyt ensimmäistä kertaa käytössä tälle talvelle ostetut uudet OAC:n karvapohjaiset metsäsukset ja niissä ei kyllä valittamista ollut. Varsinkin ahkiota vetäessä arvosti hyvää pitoa suksissa.

Pikkumurmeli malttoi istua ahkion kyydissä tyytyväisenä koko pitkän retken. Yksi ylimääräinen ruokatauko pidettiin jo parin kilometrin hiihtämisen jälkeen, kun kello osoitti pienen ihmisen lounasaikaa. Vähän liian isossa valkoisessa toppahaalarissa Pikkumurmeli toi kovasti mieleen pienen norpan kuutin könytessään jollain konttauksen ja ryömimisen välimuodolla suolla ympäriinsä. Välillä oli ahkiossa hyvä ottaa pienet päiväunet, mutta enimmäkseen hän tiiraili aurinkolasit päässään maisemia ja kuunteli vanhempiensa höpinöitä ja suksien suihketta. Nuotiopaikalla oli hauskaa katsoa, kun isä pilkkoi polttopuita. Kirveen sanoessa "kopsis" ja puun haljetessa on aina ennenkin heläytetty makeat naurut, niin tälläkin kertaa. Myös nuotion sytyttämistä on mielenkiintoista seurata silmä tarkkana. Kyllä tästä taitaa aika erätyttö vielä tulla!

Keväisiä retkiä on ehditty tehdä jo tämänkin hiihtoreissun jälkeen. Blogin puolelle niistä tarinaa tulee, jahka tämä tällä hetkellä töissä käyvä äiti ehtii kirjoitella.