Uusi-Seelanti: Eteläsaari

Pohjoissaari-postauksen jälkeen nyt vuoroon Eteläsaari, jossa vietimme vuoden 2017 lopussa kaksi viikkoa taittaen kilometrin jos toisenkin campervan Raketillamme.

Abel Tasman National Park

Leiriydyimme pariksi päiväksi Marahaun kylään. Täällä vuoroveden vaihtelu oli Uuden-Seelannin suurinta, jopa 5 metriä. Matalalla hiekkarannalla se tarkoitti satojen metrien siirtymää rantaviivassa.

Abel Tasmanin kansallispuistoon lähdimme tutustumaan ottamalla vesitaksikyydin Marahausta Bark Bayhin keskelle kansallispuistoa ja kävelemällä sieltä Abel Tasman Coastal Trackia koko 26 kilometrin matkan takaisin Marahauhun.

Reitti ei nimestään huolimatta kulkenut kovinkaan rannassa. Sen sijaan saimme ihailla rannikkomaisemia ylhäältä kukkuloiden rinteeltä subtrooppisen metsän katveesta. Pinnanmuodot olivat sen verran maltillisia ja polku helppokulkuista, että matkan pituudesta huolimatta päivä tuntui kevyemmältä kuin Tongariron vaellus Pohjoissaarella. Kaikkine taukoineen aikaa vaellukseen meni noin kahdeksan tuntia.

Pancake Rocks

Erään pitkän ajopäivän päätauko pidettiin Pancake Rockseilla, jotka osuvat sopivasti Eteläsaaren länsirannikkoa pitkin kulkevan tien varrelle. Kyseessä ovat Tasmanian meren tyrskyjen erikoisiksi muovaamat kalkkikivikalliot. Niiden nimi tulee siitä, että paikallisten mielestä kerroksittaisiksi muotoutuneet kivet muistuttavat pannukakkupinoja.

Franz Josefin jäätikkö

Tarkoitus oli tuona päivänä ajaa vain mahdollisimman pitkälle etelään ja siinä matkan varrella käydä ohimennen katsomassa jäätikköä. Intouduimme kuitenkin lähtemään 8 tunnin mittaiseksi merkitylle vaellukselle Alex Knobin vuorenhuipulle (1303 m). Nousu oli hikinen, mutta maisemat ylhäältä vuorelta olivat todella kaiken vaivan väärti: käytännössä yhtä aikaa näkökenttään mahtui lumihuippuisia vuoria, jäätikköä, subtrooppista sademetsää, jokilaaksotasankoa ja silmänkantamattomiin merta.

Upea vaelluspäivä kruunattiin vielä huuhtomalla reissuhiet kylpylässä pois.

Arrowtown

Queenstownin kupeessa oleva vanha kullankaivajien kylä oli sympaattinen vierailukohde. Pääkadun varren rakennukset oli säilytetty tai uudelleen rakennettu vanhaan tyyliin, niin että melkein odotti näkevänsä hevosvankkureiden tulevan vastaan hetkenä minä hyvänsä. Kivoja ravintoloita oli pääkadun varsi täynnä. Kävimme katsastamassa museoalueen, jossa oli ollut 1800-luvun lopulla kiinalaisten kullankaivajien asuinalue.

Milford Sound

Tänne kuuluisalle vuonolle johtaa vain yksi kapea tie 1900-luvun alkupuolella rakennetun yksikaistaisen tunnelin läpi. Meitä oli varoiteltu kauheista ruuhkista tiellä, joten lähdimme yöpaikastamme Cascade Creekin DOC-saitilta jo kukonlaulun aikaan välttääksemme turistibussit.

"Kylä", jos nyt lähinnä camping-alueesta, satamasta, lentokentästä ja visitor cetrestä koostuvaa paikkaa voi sillä nimellä kutsua, oli aamusta aivan autio, mutta pian alkoi turistibusseja ja pienkoneita saapua paikalle. Myös iso valtameriristeilijä kävi vuonolla kääntymässä. Itse vuonoa lukuun ottamatta ei Milfordissa ole oikeastaan mitään nähtävää, mutta se sitten onkin ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Olimme varanneet jouluaaton risteilyn vuonolla ja se oli todella hieno elämys. Paattimme oli kohtalaisen pieni ja olimme siksi lähellä vettä ja pääsimme ihan rantojen lähelle tarkkailemaan kivillä köllötteleviä hylkeitä. Delfiinit ja pingviinit pysyttelivät tällä kertaa piilossa. Parin tunnin risteilyn jälkeen laivamme pysähtyi vielä kelluvalla vedenalaisella observatoriolla, jossa saimme katsella 10 metrin syvyydessä paksun lasi-ikkunan läpi ulkopuolella vuonossa korallin seassa vapaasti uiskentelevia hienoja kaloja.

Sään suhteen meillä kävi todella hyvä tuuri, koska Milford Soundin sanotaan olevan Uuden-Seelannin sateisin paikka, sadetta on vuodessa keskimäärin 182 päivänä. Tuona jouluaattona kuitenkin nautiskeltiin auringonpaisteesta koko päivän.

Kovin pahoja ruuhkia tunnelin luona ei paluumatkallakaan nähty, vähän aikaa vain sai jonottaa tunnelin suulla ennen omaa ajovuoroa. Seisovia autoja terrorisoimaan tuli kea-papukaijoja, turistien liian kesyiksi ruokkimia pikkupaholaisia, joiden parasta ajanvietettä oli nyhtää irti autoista kaikkia mahdollisia irti lähteviä osia kuten ikkunoiden tiivisteitä, pyyhkijän sulkia ja antenneja.

Aoraki (Mt. Cook)

Uuden-Seelannin korkeinta vuorta (3754 m) ihailemaan kulkee Hooker Valleyn laaksossa helppokulkuinen vaellusreitti, pelkissä lenkkareissakin olisi reitin voinut taittaa. Aikaa menomatkaan meillä meni pari tuntia runsaine valokuvaustaukoineen.

Reitti päättyi Hooker-järvelle, jonka toisella puolella kohosi jo jäätikkö ja järvessä kellui pari pientä jäävuorta. Evästauko näissä maisemissa ei ollut hassumpi. Kokonaisuudessaan edestakaiseen matkaan valokuvaus- ja evästaukoineen sekä hieman geokätköillen meillä meni suuremmin kiirettä pitämättä vajaat viisi tuntia.

Christchurch

Vuoden 2011 tuhoisan manjäristyksen jäljet näkyivät vielä melkein seitsemän vuotta tapahtumien jälkeen. Mietimme kyllä, että ehkä hieman tarkoituksellakin, koska tällä maanjäristyksellä osattiin kyllä myös turisteja rahastaa.

Kaikesta rikkinäisyydestään ja keskeneräisyydestään huolimatta Christchurch oli meidän mielestämme näkemistämme Uuden-Seelannin isommista kaupungeista mukavin, vertailukohtina Auckland ja Wellington.

Hanmer Springs

Meillä oli tarkoitus vuokrata täältä fillarit ja lähteä pyöräretkelle, mutta keli oli vähän viileä pyöräilyyn, joten päädyimme hieman extempore vaellukselle läheiselle Mt. Isobel -vuorelle. Nousu oli hikistä hommaa, mutta parin tunnin urakoinnin jälkeen pääsimme huipulle (1319 m), josta juuri sopivasti pilvien hajaantuessa pois avautuivat hienot maisemat. Paluumatkalla teimme vielä lisälenkin läheiselle vesiputoukselle. Reilun viiden tunnin vuorikiipeilyn jälkeen oli ihanaa pulahtaa kylpylän kuumavesialtaaseen. Näistä geotermisistä kylpylöistään Hanmer Springs lähinnä tunnetaankin ja suurin osa turisteista tulee sinne vain niiden takia.

Kaikoura

Tämä on Uuden-Seelannin tunnetuin valaidenbongauspaikka ja niin mekin päädyimme täällä valasretkelle. Merenkäynnistä varoiteltiin etukäteen kovasti ja pahoinvointilääkettä oli lähtöterminaalissa kaupan. Turhia eivät varoitukset olleet, sillä pikkupurtilomme pomppi Tyynenmeren aalloissa kuin pahimmassa vuoristoradassa.

Useimmat risteilyiden järjestäjät lupaavat ainakin osan maksusta takaisin, jos valaita ei retken aikana nähdä. Tähän ei meillä onneksi tarvinnut turvautua, vaan saimme ihailla pariin otteeseen pintaan happea haukkaamaan tullutta maitovalasta.

Akaroa

Tänne Christchurchin kupeessa sijaitsevalla niemimaalla sijaitsevaan pikkukaupunkiin lähdimme viimeisenä Eteläsaaren päivänämme, jolloin meillä vielä oli auto käytettävissämme. Ranskalaiset siirtolaiset asettuivat tänne 1800-luvun puolivälissä ja kaupunki onkin Uuden-Seelannin mittapuulla vanha. Monet rakennuksetkin olivat vielä tuolta 1800-luvulta peräisin, mikä teki kylänraitille mukavan pienen satama- tai kalastajakaupungin tunnelman. Ranskalainen historia näkyi vielä katujen ja ainakin turisteille suunnattujen ruokapaikkojen nimissä.

Kun nyt vauhtiin pääsimme, niin teemme vielä kolmannen Uusi-Seelanti -postauksen autoilusta ja muista käytännön asioista saarilla.