Kaiskunniemi

Äitienpäivän aattona lähdimme tutkimaan Pielisen rantoja Kolin pohjoispuolelle Kaiskunniemeen. Mitään virallista retkeilyreittiä siellä ei ole, mutta ilmeisesti moni muukin oli kartasta huomannut, että tuolla voisi olla mukava kävellä, sillä Niinilahdesta niemen kärkeen oli tamppautunut helppokulkuinen polku.

Kaiskunniemi on kapea, noin kahden kilometrin mittainen niemi Pielisen rannassa. Se on osa niin sanottuja Kolin Hiekkasaaria eli Kolin vaarojen suuntaisesti niiden vieressä Pielisessä sijaitsevaa harjujonoa, jonka eteläisemmät saaret, kapeat Purjesaari ja Laitosaari, sijaitsevat Kolin edustalla. Noillakin olisi joskus kiva päästä vesitse käymään, mutta jo Kaiskunniemeltä saattoi päästä hyvin näiden saarten tunnelmaan ihan ilman venettäkin.

Jos Pielisen pinta olisi ollut kymmenen senttiä korkeammalla, niin niemen kärkeen pääseminen olisi jo mennyt kahluupuuhiksi. Onneksi kevään sulamisvesistä huolimatta kapea kannas oli vielä yhdistämässä niemen osat toisiinsa. Lännestä kävi kova tuuli, mutta Pielisen ison selän puoleinen ranta oli liki tyyni ja siellä oli ihana tallustella ja tähystellä järvelle. Yksi yksinäinen jäälautta näkyi vielä erään luodon päälle jumiutuneena muun järvenselän jo liplattaessa avoimena.

Niemen kärjessä maasto muuttui hassun näköiseksi, sillä siellä näytti maastopalo riehuneen joitain vuosia sitten. Männyt eivät olleet olleet moksiskaan kaarnansa hiiltymisestä, mutta aluskasvillisuus oli aikanaan palanut kokonaan pois, eikä siksi tuttua kanervikkoa näkynyt, vaan metsän pohjan peitti vain sammal ja paikoin matala puolukkavarvikko. Myös jäkälä ja sammalet kivien pinnoilta loistivat poissaolollaan.

Paluumatkalla nautiskelimme evästauosta niemen itärannalla, jossa oli mukavan lämmin istuskella tuulelta suojassa. Kävelymatkaa ei tällä retkellä tullut kuin neljä kilometriä yhteensä, mutta sitäkin paremmalla syyllä tätä voisi suositella lapsiperheelle kesäretkikohteeksi.