Tahko

Tähän aikaan vuodesta on jo kahdeksan vuoden ajan ollut tapana opiskelijaporukalla lähteä Tahkolle viikonlopun viettoon, kuka laskettelemaan, kuka hiihtämään ja kuka jotain vähemmän terveellistä harrastamaan. Olemme muutaman kerran olleet mukana ja niinpä uskaltauduimme tänäkin vuonna lähtemään, sillä onhan se ihan mukava nähdä vanhoja opiskelukavereita ja tiedossa oli, että yksi mökki pidetään rauhallisena perhemökkinä. Loppujen lopuksi Pikkumurmeli oli kuitenkin ainoa lapsi reissussa. Mökkielämä sujui hyvin, mitä nyt äiti ja isä ehkä hieman huonommin nukkuivat kuin kotona. Pikkumurmeli nimittäin asustaa kotosalla jo omassa huoneessaan, mutta mökissä hän nukkui tietysti meidän kanssa samassa huoneessa matkasängyssään, josta kuului jo aamuviideltä iloista höpöttelyä.

Tarkoitus oli, että tällä reissulla olisi päästy retkeilemään ahkion kanssa, mutta koska latuja oli ennen lähtöä merkitty olevan auki noin viitisen kilometriä, niin päätimme jättää sukset ja ahkion kotiin ja tyytyä kävelylenkkeilyyn. Todellisuudessa latua oli itse asiassa noin 9 km, mutta emmeköhän me vielä hiihtämään pääse Joensuussakin.

Lauantaina lähdimme meidän perheen sekä Pikkumurmelin kummitädin kesken kävelemään kohti Hiekkoniemen kotaa, jonne matkaa tuli mökiltämme kuutisen kilometriä, Tahkon rinteiden luota vajaat neljä kilometriä. Reitti oli pohjustettu moottorikelkalla joskus, mutta ainakaan pariin päivään ei siitä kukaan ollut kävellyt, hyväkulkuista se silti oli.

Pikkumurmeli matkusti ensimmäistä kertaa selässä, mikä vaikutti olevan mielekkäämpää kuin etupuolella matkustaminen: maisemia näki paremmin. Myös kantajalle se oli huomattavasti miellyttävämpää, kun kuormitus jakautui ergonomisemmin, näkyvyys jalkoihin oli metsäpoluilla parempi ja käsillä oli enemmän liikkumavaraa. Lapsen pää ei myöskään retkottanut niin hankalan näköisesti tämän nukkuessa, etupuolella matkustaessa tätä on joutunut aina hieman tukemaan. Miinuspuolena kantoliinan kanssa oli ainakin vielä tässä harjoitteluvaiheessa se, että selkään sitominen on huomattavasti hankalampaa kuin eteen, vaikka olisikin kaveri selkäpuolella auttamassa. Kantoreppu olisi huomattavasti helpompi, mutta kun nyt tänne asti ollaan liinan kanssa pärjätty, niin emme taida enää viitsiä mitään kunnon Manducaa tai mitä näitä nyt oli hankkimaan, kun voi kohta päivittää suoraan kantorinkkaan.

Hiekkoniemen kodalla söimme eväät ja matka jatkui tietä pitkin rinteiden takaa Tahkovuoren huipulle maisemia katselemaan. Alas oikaisimme virallisten reittien sijaan rinteen sivua pitkin. Havaitsimme reittivalinnan nopeasti hieman turhan liukkaaksi, joten turvallisin tapa, varsinkin lapsi selässä, oli laskea peppumäkeä alas. Onneksi housut kestivät.