Umpihangessa

Viime viikonlopun vietimme pitkästä aikaa taas kokonaan Posiolla. Elohopea tippui jo lauantaina sen verran alas, että tavallisille hiihtoladuille ei enää viitsinyt mennä itseään palelluttamaan. Sen sijaan kaivoimme esille metsäsukset ja lähdimme kokeilemaan hangen kantavuutta Kirikeskukselta kohti Kuoppavaaraa. Ja eihän tuo hanki kummoisesti kantanut, kun ei suojakelejä ole välissä ollut, vaan kaikki pelkkää pakkaspuuteria. Urheilun kannalta otettiin ja rymyttiin upottavassa umpihangessa vetovastuuta vuorotellen reilun parin kilometrin pätkä. Ihan ei laavulle asti päästy, mutta eväät syötiin kivenjärkäleellä istuskellen ja talvierämaan rauhasta nautiskellen. Paluumatka meni jo hämärässä, mutta taivaalta loistava täysikuu oli sen verran kirkas, että taaskaan ei otsalamppuja tarvittu. Päivän piteneminen näkyy täällä pohjoisessa jo ihan selkeästi: kuukaudessa on päivä pidentynyt ainakin tunnilla kummastakin päästä ja nyt jonkinmoista hämärää riittää melkein iltapäiväneljään saakka. Kuukauden päästä ollaan varmaankin jo ihan kevättunnelmissa!

Sunnuntaina pakkasta oli jo parikymmentä astetta. Edellispäivänä Kuoppavaaralle hiihdetty valmis hyvä umpihankilatu houkutteli silti kuitenkin siinä määrin, että päätimme uhmata pakkasta ainakin sen verran, että käymme hiihtämässä ladun edestakaisin. Suunnitelmissa oli myös, että mikäli tarmoa riittää, niin jatkamme ladun auraamista Kuoppavaaran laavulle asti. Keli oli kuitenkin sen verran hyinen, että ihan mielellämme käännyimme ladun päässä ympäri ja palasimme syömättömine eväinemme kotiin. Nuotion sytyttely kohmeisin sormin ei oikein kiehtonut, kun pelkästään parin kuvan nappaamisella sai jo sormensa syväjäähän pariksi tunniksi.

Posio vaikenee, mutta vain hetkeksi.