Ruskaretkeilyä

Vuodenaika on jo hyvä tovi sitten vaihtunut sadonkorjuusta ruskaksi. Sadonkorjuuta toki vieläkin riittäisi puolukoiden, juolukoiden ja karpaloiden muodossa, sienisadosta puhumattakaan. Meidän taloudessa vain sieniä kulutetaan niin vähän toisen sieni-inhosta johtuen, ettei erikseen sienimetsään ole tullut lähdettyä. Mutta ihan ilman sienikoreja tai marjaämpäreitäkin on viime päivinä kannattanut lähteä metsään, koska Lapissa ruska on nyt kauneimmillaan.

Perjantaina vietettiin vapaapäivää ennen illan työrupeaman alkua ja hyödynnettiin aurinkoinen aamupäivä tallustelemalla taas jo tutuksi tulleelle Kuoppavaaran laavulle. Linnustuskausikin on jo alkanut, mutta pyssyt jätettiin vielä tällä kertaa kotiin. Pyitä ja kyyhkysiä olisi kyllä ollut tarjolla, mutta tällä kertaa saivat lentää rauhassa. Parvi kuukkeleitakin tuli uteliaina katselemaan meidän nuotiotuliamme. Paluumatkalla myös korppi pysähtyi kuusen latvaan raakkumaan ja poseeraamaan kameralle.

Viikonloppu vietettiin visusti sisätiloissa työn touhussa Kuusamossa, mutta maanantaiaamuna hyödynsimme kaupungissa olemisen vierailemalla Hannu Hautalan luontokuvakeskuksessa. Hautalan luontokuvia on tullut aiemminkin ihailtua näyttelyssä Nuuksion Haltiassa joitain vuosia sitten. Mikään kovin iso paikka luontokuvakeskus ei ole, mutta valokuvauksen ja luonnon ystäville käymisen arvoinen kohde. Samassa rakennuksessa on myös Kuusamon turisti-info, josta voi poimia ideoita tuleville retkille, sekä kahvila, josta saimme ihania vastapaistettuja korvapuusteja.

Iltapäivällä Posiolla lähdimme vielä kameran kanssa kapuamaan Mustavaaralle ruskaa kuvaamaan ja tähyämään keltaisten lehtipuiden täplittämää maisemaa.

Eilen juostiin viimeiset iltarastit tälle kaudelle Kirikeskuksen maisemissa ja meille tutuissa marjastusmaastoissa. Viimeisen kerran kunniaksi ne olivat yörastit, eli matkaan lähdettiin vasta hämärän laskeuduttua puolen yhdeksän maissa otsalamppujen valossa. Vaikea kuvitella, että löysimme suunnistusharrastuksen vasta tänä keväänä, sen verran kiinteä osa rasteilla käymisestä jo tuli viikkorutiineihin ja sen verran suunnistustaidotkin jo ovat päässeet kehittymään. Toukokuussa Pohjois-Karjalaisessa pikkukunnassa lyhyellä työpätkällä työkaverit innostivat meidät iltarasteille ensimmäistä kertaa ja olimme heti koukussa. Lähinnä ihmettelimme, miksi emme aikaisemmin olleet tulleet aloittaneiksi suunnistamista. Nyt kuitenkin kompassit saavat vähän aikaa levätä pöytälaatikossa ja tiistai-illoille on keksittävä muuta puuhaa. Kohta varmaan jo päästään hiihtämään, elohopea ainakin alkaa vähitellen hipoa nollaa.

Posio vaikenee, mutta vain hetkeksi.