Hillahulluus

Lapissa vuodenkierto jaetaan kahdeksaan vuodenaikaan. Nyt keskiyönaurinko alkaa olla ohi ja koittaa sadonkorjuun aika ennen ruskaa. Ruska taittuu ensilumeksi tai mustan lumen ajaksi, joka puolestaan pimentyy joulukaamokseksi. Vuodenvaihteen jälkeen alkaa pakkastalvi ja maaliskuussa se alkaa lämmetä hankikantokevääksi. Jäidenlähtökevät, jolloin porot vasovat, koittaisi sen jälkeen, mutta sitä emme enää ole Posiolla näkemässä. Melkein koko vuodenkierto tulee kuitenkin tämän yhdeksän kuukauden aikana todistettua.

Sadonkorjuun vuodenaikana epidemiahuippunsa saavuttava lappilainen kansantauti, hillahulluus, on iskenyt nyt meihinkin. Se oireilee pakottavana tarpeena päästä työpäivän jälkeen suolle kiertelemään ämpärin kanssa ja saavuttaa liki paranoidisia piirteitä, kun vieraan ihmisen tullessa metsässä vastaan ja kävellessä kohti meidän omaa marjapaikkaa tekee mieli keksiä jokin harhautuskuvio tai hätävalhe, jolla saa käännettyä kulkijan eri suuntaan ja pois meidän mättäiltä. Ja sitten, kun suolle pääsee ja alkaa täyttää marja-astioita korpisoiden kullalla, ei sieltä malta lähteä pois ennen kuin vasta iltamyöhällä tai purkkien tultua ääriään myöten täyteen. Jo siinä vaiheessa, kun on jo päättänyt, että nyt riittää tältä illalta, tulee kerättyä vielä ainakin muutama kourallinen, "tuolta vielä yksi, oi tuossa on vielä noin hieno iso, kas tuolla pilkottaa vielä pari marjaa..." Ja olisihan se nyt suorastaa rikollista jättää hyvää marjaa metsään, etenkin tällaisena vuonna, jolloin kaiken maailman marja-asiantuntijat ja kylämummot valittavat, että kyllä on huono hillavuosi. Työpaikoilla kertoillaan, montako litraa kukakin on poiminut ja että naapurin mummo on keittänyt hilloksi jo kaksikymmentä kiloa hillaa, mutta vahingossakaan ei lipsauteta, missä sitä on käyty se oma saalis noukkimassa. Hyvät hillapaikat ovat tarkoin vartioitu perhesalaisuus.

Meidän ensikertalaisen hillastusvinkki numero yksi kuuluukin: älä usko paikallislehtiä/marja-asiantuntijoita/kylämummoja/kahvipöytäkeskusteluja siitä, että nyt on huono hillavuosi. Jos pappojen vakiosuolla ei ole tänä vuonna marjaa, niin onnekas voi silti löytää etsimällä erinomaiset mättäät. Näin kävi meillä: ensimmäinen suo, jonne eksyttiin, osoittautui varsinaiseksi hilla-aitaksi ja lisää kypsyy koko ajan. Viime viikolla poimittiin muutama litra mustikkaa ja pari litraa hillaa. Eilen suunnattiin koko illaksi samalle suolle ja voi sitä helpotusta, kun kukaan muu ei ollutkaan sitä löytänyt ja saimme taas täyttää purkkimme ja purnukkamme täyteen, uudet viisi litraa pakastinta täyttämään. Vähintään saman verran jäi vielä kypsymistä odottamaan. Hillastelu jatkuu siis vielä ainakin ensi viikon. Silloin voisi jo siirtyä pakastamisen sijaan hillon keittoon, jotta pakastimeen jää vielä edes vähän tilaa mustikalle. Sitäkin nimittäin riittää aivan mahdottomasti, mutta se alkaa vasta nyt kunnolla kypsyä. Muistelin, että joku taisi väittää, että mustikkasadostakin tulisi tänä vuonna huono...

Posio vaikenee, mutta vain hetkeksi.